Muistan yhden kevään, kun rakastuin päättömästi. Tai itseasiassa kaksikin, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla on suurempi merkitys. Olin silloin jo äiti, ja suunnilleen teini-iänkin ohittanut, enkä ajatellut että järki lähtisi niin totaallisesti. Jotenkin kaipaan sitä aikaa, aina keväisin tulee sama fiilis. Oli niin valtavaa istua yhdessä puistoissa ja katsella ohi ajavia autoja ja ohi kulkevia ihmisiä, käydä iltaisin siiderillä tai parilla ja kierrellä kaupunkia ristiin rastiin: löydettiin paikkoja, missä ei oltu ikinä ennen käyty ja näytettiin toisillemme kaupungin ne paikat, mitkä olivat olleet parhaita itsemme mielestä siihen asti. Juteltiin tuntikausia, puhuttiin itsestämme ja toisistamme ja siihen asti eletystä elämästä ja ihmisistä, joita matkalle oli sattunut. Ei tiedetty tuleeko meistä mitään mutta toiveissa oli kovin, ja kun toinen alkoi suhteen edetessä jänistää, toinen oli hermoromahduksen partaalla: ei osannut ryhtyä mihinkään eikä päässä ollut mitään muuta kuin se toisen menettäminen, ennenkö mitään yhteistä oli kunnolla kerennyt alkaakaan. Kuinka se aika olikin ihanaa, perusta tälle, mitä on yhdessä nyt. Pitäisi verestää muistoja, ja ottaa aikaa yhdessä, nyt kun alkaa olemaan taas sama aika vuodesta kuin silloin oli: illat oli pimeitä ja kylmiä vielä, mutta muuten kesä kolkutteli ovella. En ole ikinä pitänyt linnuista, mutta siitä asti olen keväisin kuunnellut lintujen laulua mielelläni: silloin kuulin sitä, ja painoin sen oikein syvälle mielen sopukoihin, yhden illan ihan erityisesti. :)