Muistan yhden kevään, kun rakastuin päättömästi. Tai itseasiassa kaksikin, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla on suurempi merkitys. Olin silloin jo äiti, ja suunnilleen teini-iänkin ohittanut, enkä ajatellut että järki lähtisi niin totaallisesti. Jotenkin kaipaan sitä aikaa, aina keväisin tulee sama fiilis. Oli niin valtavaa istua yhdessä puistoissa ja katsella ohi ajavia autoja ja ohi kulkevia ihmisiä, käydä iltaisin siiderillä tai parilla ja kierrellä kaupunkia ristiin rastiin: löydettiin paikkoja, missä ei oltu ikinä ennen käyty ja näytettiin toisillemme kaupungin ne paikat, mitkä olivat olleet parhaita itsemme mielestä siihen asti. Juteltiin tuntikausia, puhuttiin itsestämme ja toisistamme ja siihen asti eletystä elämästä ja ihmisistä, joita matkalle oli sattunut. Ei tiedetty tuleeko meistä mitään mutta toiveissa oli kovin, ja kun toinen alkoi suhteen edetessä jänistää, toinen oli hermoromahduksen partaalla: ei osannut ryhtyä mihinkään eikä päässä ollut mitään muuta kuin se toisen menettäminen, ennenkö mitään yhteistä oli kunnolla kerennyt alkaakaan. Kuinka se aika olikin ihanaa, perusta tälle, mitä on yhdessä nyt. Pitäisi verestää muistoja, ja ottaa aikaa yhdessä, nyt kun alkaa olemaan taas sama aika vuodesta kuin silloin oli: illat oli pimeitä ja kylmiä vielä, mutta muuten kesä kolkutteli ovella. En ole ikinä pitänyt linnuista, mutta siitä asti olen keväisin kuunnellut lintujen laulua mielelläni: silloin kuulin sitä, ja painoin sen oikein syvälle mielen sopukoihin, yhden illan ihan erityisesti. :)

Kohtuullisen kivuttomasti ja helposti mä suunnittelen kylpytilojen rakentamisen lisäksi myös kuistin laajennus osaa. Tälläisten kurekelien aikaa tulee väistämättä mieleen, että ihmisen on pakko olla vähän hullu haaliessaan itselleen lasten lisäksi koiria, varsinkin jos koira sattuu olemaan matala ja vähän pidempi turkkinen otus joka mahakarvoissaan tuo puoli kylää kotiin sisään lenkiltä tullessaan. Eilen tullessani lenkiltä kotiin vaunujen, tytön ja koiran kanssa aloin vakavasti harkitsemaan tuolle piskille kurahaalaria: tiedän että se tulee inhoamaan mua siitä hyvästä ehkä ikuisesti, mutta ei voi mitään. Joka kerta on muuten sama ruljanssi: koira pitää pestä korvia myöden kokonaan, valvoa että neiti riisuu kurakamppeensa eteisen perimmäisessä nurkassa. Sinä aikana pikkujätkä on saanut jo raivarin, ja kun vihdoin saan siltä kuteet pois en kerkiä edes tarttua imuriin kun kundi on jo eteisessä poimimassa pikkukiviä suuhunsa.

Joten mä olen ehdottomasti sillä linjalla että koira saa sopeutua haalareihinsa, ja kuisti pitää saada sellaiseksi missä muksut voi jättää jo kuraisimmat kuteensa vekka: mä kerkien poimia ne sieltä sitten kun jaksan ja muistan ja on sellainen hetki, eikä vauva pääse niihin käsiksi (sillä tämä vauva ei toivon mukaan jää viimeiseksi vaan uuteen osoitteeseen syntyy pari vielä lisää).

Ja mä olen aina ollut sitä mieltä että pikkulapsi vaihe on niin lyhyt että siihen ei kannata sen kummemmin varustautua: että kannattaa ajatella mielummin aikaa, kun ne lapset ei ole enää niin pieniä (kun siis asumismuodoista/tiloista/vastaavista asioista puhutaan). Nih. Että ketä mä olen tässä eniten pettänyt?? =/

 

Ja nyt mä lähden rattaiden ja koiran kanssa hakemaan esikkoa päiväkodista, ja kotimatkalla valmistaudun henkisesti jo valmiiksi hammasta purren sisääntulo-operaatioon, joka pistää väkisinkin odottamaan kesää ja aurinkoa tai vaikka uusia pakkasia, kunhan ei enää tätä vettä ja kurakamppeissa ulkoilua.

Oon äärettömän yllättynyt: ei sillä, oon ollut nuorena kova pitämään päiväkirjaa. Siihen purettiin kaikki ilot ja surut poikaystävistä koulun käyntiin, mutta että julkista päiväkirjaa netissä... Jospa olen teiniytynyt uudemman kerran? Mä nimittäin en käsitä koko blogin ideaa, enkä muutenkaan ole koneiden kanssa hyvä.

No mutta, katsotaan tuleeko tästä mitään. Ellei, niin ainahan mä voin haudata koko ajatuksen.

Nyt on jo myöhä, mutta kirjoittelen odottaessani meidän perheen isiä kotiin. Siihen isin perheeseen kuuluu itseni lisäksi kaksi lasta, Iida joka on tämän vuoden syksyn iloinen eskari, ja Luka joka vuoden täyttää tässä kuussa. Ja sitten meidän vahtikoira Venni, joka todellisuudessa on niin nösis että pakenee alta aikayksikön lenkilläkin jalkojen taakse piiloon kohdatessaan jotain suurta ja hurjan pelottavaa: rohkenen siis epäillä, että tosipaikan tullen saisin puolustaa henkeni uhalla tuota koiraa, eikä toisinpäin kuten sen kai kaiken järjen mukaan kuuluisi olla.

Löydettiin juuri uusi koti. Kaupunki vaihtuu, mutta koti on sellainen mistä ollaan haaveiltu. Vanha ihana talo. Aivan valloittava. Remonttiahan se tietää, luonnollisesti, mutta sitä me ollaan tässä kerrostalokolmiossakin tehty: revitty alas millon mitäkin ja rakennettu toista ja sieltä täältä näperretty jotain. Uuteen kotiin saadaan remonttiin apuvoimaa kyllä, ei me yksin keritä kohtuullisessa ajassa töiden ohella saada mitään aikaiseksi. Joten hyvä, että on apumies talossa. Ja lopulta remontin pitäisi olla (nämä kuuluisat viimeiset sanat) kohtuullisen kivuton ja helppo: sisätiloja ei tarvii muuttaa, rakentaa vain kellaritiloihin kylppäri, sauna ja kodinhoitohuone. Ett ei paha. Suunnitelma on ainakin ihan selkeä. =D

Mutta, muuttoon on vielä muutama kuukausi, ja samoin remontin alkuun. Tämä vanha pitäisi myydä sitä ennen, ja koittaa nauttia keväästä ja kesästä. Helposti sanottu...

 

Nimimerkin piti olla Onnekas Lehmä. Tänne ei vaan hyväksytty sellaista nimimerkkiä, ikävä kyllä. Mutta Onnekas Lehmä on mun vauvani lemppari: aina kun Lehmä kurkkii maitopurkin kyljestä pöydässä, alkaa pikkujätkä osoittelemaan sormellaan ja nauramaan purnukalle. Onnekas Lehmä on paras. =D

Ja valhetta on että olisin muka Nti. Kyllä me todistettavasti naimisiin ollaan menty, mutt neiti kuulostaa paljon kivemmalta. =D